Reilu vuosi sitten, kun uutiset koronasta levisivät ja rajoitustoimet alkoivat, tilanteen todellisuutta oli jotenkin vaikea hahmottaa. Ajattelin aluksi, ettei tämä ole muutamaa kuukautta kummempi rutistus ja sitten päästään normaaliin elämään. Toisin kuitenkin kävi.
Ennen koronaa minulla oli hyvin aktiivinen sosiaalinen elämä kodin ulkopuolella. Tehtiin ystävien kanssa mitä ikinä keksimmekään ajan kuluttamiseksi yhdessä. Kun se kaikki sitten yhtäkkiä kiellettiinkin, se tuli jotenkin shokkina, mihin ei oikein tiennyt aluksi miten reagoida. Silloisessa asunnossani oli kolme henkilöä reagoimassa täysin eri tavoilla. Silloinen kämppikseni suhtautui aika neutraalisti; ainoa asia joka hänen elämässään varsinaisesti muuttui oli työmatka. Muutaman kilometrin aamulenkki vaihtui pariin metriin, oman huoneen toiselle laidalle.
Poikaystäväni meni pitkin seiniä ja tuskaili, että kun mitään ei voi tehdä, valtiovalta on kieltänyt kaiken, elämä on pilalla.
Itse tein silloin kiitollisuusharjoituksia muutenkin oman henkisen vointini parantamiseksi. Päätin ottaa tilanteesta kaiken irti ja rupesin tekemään kotona lihaskuntotreeniä, lopetin reiluksi kolmeksi kuukaudeksi tupakoinnin sekä nautin omasta rauhasta ja tilaisuudesta keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiin.
Olemme ystäväpiirissämme poikaystäväni kanssa ne, joille ihmiset avautuvat kaikista draamoista ja jos sellaista sattuu meidän läsnäollessa, olemme lähtökohtaisesti aina auttamassa sen selvittämisessä. Joten yhtäkkinen, niin sanottu hiljaisuus, teki minulle todella hyvää. Muutenkin vuosia ollut haasteena se, että laitan läheiseni monesti ja helposti itseni edelle, joten tämä oli tervetullut vaihtelu sekä herätys.
Ajan kuluessa tilanteen vakavuus kuitenkin tuli aika lähelle. Äitini työkaveri sairastui ja lopulta kun hän pääsi sairaalaan asti, hänelle todettiin, että huomenna ei olisi välttämättä selvitty sinnekään asti.
Rakkaan ystäväni vanhemmat sairastuivat, joista toinen joutui vielä ihan hengityskoneeseen. Nyt onneksi kaikki edellä mainitut voivat hyvin, mutta kyllä tämä pisti pysähtymään todellisuuden äärelle. Elämä on loppujen lopuksi hyvin haurasta ja se voidaan viedä meiltä minä hetkenä hyvänsä.
Itselläkin alkoi rattaat pyörimään ja tajusin, kuinka paljon elämästään on pitänyt itsestään selvänä. Läheisten näkeminen, viihteellä käynti, keikkailu, ulkona liikkuminen, työssäkäynti, oma ja muiden terveys, ylipäätänsä hengittäminen ja hengissä oleminen. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikkeen emme todellakaan voi itsekään vaikuttaa.
Entisenä hoitajana, joka on kuolemaa käsitellyt jo 16 kesäisenä ensimmäisen kerran, ei korona itsessään järkyttänyt niin paljon, kuin se kuinka kapea oma ajatusmaailma on ollut. Kyllä myönnän, että kaipaan monia asioita, joita sai tehdä aikana ennen rajoituksia vapaasti vailla huolen häivää, mutta en kuitenkaan niin paljon, että kokisin sen rajoittavan jotenkin elämääni ja elämistäni.
Murehtimisen sijaan päätin sopeutua. Opetella elämään nykyisen normin mukana, kuin virta joka kiertää kiviä ja esteen kohdattuaan luo itselleen uuden reitin. Vaikka tämä on ollut rankka vuosi, on se kuitenkin tuonut paljon hyvää mukanaan.
Kun sain ihan luvan kanssa aikaa keskittyä itseeni, sain oman hyvinvointini paremmin raiteilleen, monien vuosien taistelun jälkeen.
Vielä on paljon työtä ihanne tilanteeseen, mutta voin hyvillä mielin ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen todeta, että minulla on hyvä olla. Itseni, elämäntilanteeni, taloudellisesti sekä lähipiirin huomioiden.
Luovuin Instagram kropan tavoittelusta ja aloin keskittyä vahvaan, minua ja minun elämäni kantavaan ja terveeseen kehoon. Parisuhteeni voi todella hyvin, koska voin hyvin itseni kanssa ja tunnen itseäni nyt hieman paremmin, joten puolisoni on myös helpompi tallustaa tätä elämää kanssani eteenpäin.
Muutimme poikaystäväni kanssa saman katon alle, joten näin avoliitossa hän on nykyään puolisoni, jonka kanssa on ollut myös puhetta kihloista jossain kohtaa, mikäli asiat sujuvat näin hyvin kuin ovat nyt menneet. Olen monen vuoden työttömyyden ja pätkäduunien jälkeen ns. ihan oikeissa töissä ja saan tasaista palkkaa. Minun työpanostani arvostetaan ja pääsääntöisesti työporukka koostuu hyvistä tyypeistä.
Olemme toki puolison kanssa haaveilleet ja suunnitelleet ihan oman yrityksen perustamista, mutta sen aika on hieman myöhemmin, kunhan tästä pandemiasta ollaan oikeasti voiton puolella. Osaan arvostaa enemmän läheisiäni ja heidän panostaan ihmissuhteisiimme, sekä yhteiseen aikaan jota saamme viettää.
Viimeinen vuosi on siis tavallaan pakottanut minut oppimaan näkemään asioissa sen valoisan, arvokkaan ja kauniin puolen.
“Kyllä se aurinko paistaa risukasaankin”, on sanonta jota vihasin vuosia, mutta nyt kun asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan kovan työn tuloksena, tajusin että siinä on kyllä pointti.
Tähän loppuun haluan sinulle arvoisa lukija vielä sanoa ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, kantapään kautta opittuna, enkä vaan tyydyttääkseni omaa pätemisen haluani: paljon on perspektiivistä ja omasta halusta kiinni, miten asioita haluaa tarkastella ja millaisina ne haluaa nähdä.
Kiitos
Satu
Seuraa Sadun ja muiden Digi-Ink ‑toimintaan osallistuneiden nuorten #himmennäkorona ‑streamia yhdistyksen twitch-kanavassa (https://twitch.tv/orangecassette). Tulevat stream-torstait 27.5. ja 3.6. klo 17.00–19.00.