Suomen luonnosta en luopuisi

Yhtenä aamuna heräsin ahdis­tuk­seen, joka tuntui syvällä rinta­las­tan alla. Istuin vanhem­pie­ni olohuo­nees­sa katso­mas­sa presi­dent­ti Koivis­ton hauta­jai­sia, kun vieres­sä­ni makaava koira alkoi käyttäy­tyä levot­to­mas­ti ja vain muuta­maa minuut­tia myöhem­min ukkonen jyrisi niin kovaa, että se sai ikkuna­la­sit helise­mään. Se tuntui luissa ja ytimis­sä, jokai­ses­sa selkä­ran­ka­ni nikamas­sa ja jokai­ses­sa hengen­ve­dos­sa­ni. Tuntui kuin olisin hengit­tä­nyt sen mukana, kuunte­lin kaato­sa­teen rummut­ta­van pelti­kat­toon ja lopulta taivaan kirkas­tues­sa hengi­tyk­se­ni tasaan­tui, ukkonen vei ahdis­tuk­se­ni mukanaan.

Samana iltana kävelin metsä­po­lul­la puiden humis­tes­sa hiljai­se­na ympäril­lä­ni, tunsin rauhan täyttä­vän sydäme­ni ja hengi­tin sateen puhdis­ta­maa ilmaa keuhko­je­ni täydel­tä. On uskoma­ton­ta, kuinka vahvas­ti tunnen olevani taval­laan vain osa luontoa, mietin tuulen­hen­käys­ten tarttues­sa varovai­ses­ti hiuksii­ni. Muiste­lin aikaa, jolloin muutin opinto­je­ni perässä Helsin­kiin ja ensim­mäi­nen asia, jota aloin todella kaipaa­maan kotikau­pun­gis­ta­ni oli nimeno­maan sen uskomat­to­man rauhoit­ta­va luonto. Aloin kaipaa­maan sateen jälkeis­tä tuoksua ranta­kal­lioil­la, puiden huminaa takapi­hal­tam­me avautu­vas­sa metsäs­sä ja sitä, kuinka syksyi­sin voi istua metsäs­sä syömäs­sä musti­koi­ta.

Ehkä sitä oli taval­laan pitänyt itses­tään­sel­vyy­te­nä, olinhan asunut ensim­mäi­set kaksi­kym­men­tä vuotta elämäs­tä­ni metsän välit­tö­mäs­sä lähei­syy­des­sä ja viettä­nyt lapsuu­te­ni kesät metsien varjois­sa. Vasta muutet­tua­ni viiden­tois­ta minuu­tin junamat­kan päähän Helsin­gin keskus­tas­ta ymmär­sin luonnon merki­tyk­sen ja sen, että Suomen luonto on yksin­ker­tai­ses­ti nimeno­maan yksi niistä asiois­ta, joista en luopui­si mistään hinnas­ta. En luopui­si taian­omai­sis­ta havumet­sis­tä, lukui­sis­ta järvis­tä tai rauhal­li­si­na paikoil­laan seiso­vis­ta kalliois­ta, en luopui­si syksyi­sin ruskaan verhou­tu­vis­ta koivuis­ta tai kevään ensim­mäi­sis­tä lesken­leh­dis­tä.

Nykyään vietäm­me suurim­man osan vuoro­kau­des­ta sisäti­lois­sa, työsken­te­lem­me sterii­leis­sä toimis­tois­sa ja istumme iltai­sin kotona pelaa­mas­sa video­pe­le­jä tai katso­mas­sa itseään toista­via Netflix-sarjoja. Enkä minä ole edes poikkeus­ta­paus, mietin istues­sa­ni myöhem­min kallioil­la katse­le­mas­sa ilta-aurin­gon maalaa­van maise­maa harmo­ni­aan ja kuunte­lin, kuinka laineet löivät hitaas­ti ranta­kal­lioon. Siinä hetkes­sä en kaivan­nut jatku­vas­ti mukana­ni kulke­vaa älypu­he­lin­ta tai mieltä­ni rauhoit­ta­vaa musiik­kia, sillä siinä hetkes­sä takana­ni humise­va metsä ja ilta-aurin­gon viimei­set säteet kasvoil­la­ni olivat kaikki, mitä tarvit­sin. Siinä hetkes­sä minun oli käsit­tä­mät­tö­män hyvä olla ja aurin­gon laskies­sa hitaas­ti horison­tis­sa siintä­vän metsän taakse olisin vain halun­nut kertoa koko maail­mal­le meidän 100-vuoti­aan Suomem­me ääret­tö­män kauniis­ta luonnos­ta ja siitä, kuinka siellä vietet­ty aika voittaa video­pe­lien tai älypu­he­li­mien ääressä viete­tyn ajan yhtä varmas­ti kuin aurinko laskee länteen.

Jenna Luukko­nen